Seurasin Helsinki TV:stä kaupunginvaltuuston kokousta, jossa päätettiin Helsingin uudesta yleiskaavasta. Päätöksenteossa oli jotain outoa.
Valtuuston äänestäessä keskeisistä vastaehdotuksista, jotka koskivat luonto- ja kulttuuriarvoiltaan arvokkaiden alueiden säästämistä rakentamiselta, Kokoomuksen, Vihreiden ja Demareiden ryhmät pysyivät melko yhtenäisinä yleiskaavaesityksen takana. Näin tapahtui, vaikka osa kyseisten puolueiden valtuutetuista oli aiemmin kritisoinut yleiskaavaesitystä kannattamalla edustamiensa lautakuntien hyvinkin kriittisiä näkemyksiä yleiskaavasta. Lisäksi useat valtuutetut olivat julkisissa lausunnoissaan kritisoineet yleiskaavaa – monet jopa yleiskaavan keskeisiä perusteista ja lähtökohtia. Nyt he kuitenkin äänestivät yleiskaavan puolesta.
Miksi suuri osa valtuutetuista tyytyi tekemään itselleen tärkeästä asiasta vain ponnen, jolla ainoastaan toivotaan kaupunginhallituksen selvittävän kyseistä asiaa? Voisivatko tosiaan lähes kaikki kokoomuslaiset, vihreät ja demarit ajatelle, että päätettävänä ollut yleiskaavaesitys oli ”paras mahdollinen kompromissi”, niin kuin yleinen perustelu kuului?
Valitettavasti monille meille on jäänyt epäselväksi, mistä vaihtoehdoista ”paras mahdollinen kompromissi” sorvattiin. Se ei tee oikeutta valtuutetuille, jotka eivät olleet sorvaamassa kompromissia. Ennen kaikkea se on väärin niitä helsinkiläisiä kohtaan, jotka ovat huolissaan omasta asuinympäristöstään ja ovat esittäneet perusteltuja vaihtoehtoja ja toiveita, jotka ovat kuuluneet kuuroille korville.
Yleiskaavan valmistelussa suurin puute on ollut vaihtoehdottomuus. Yleiskaava on strateginen linjaus pitkälle tulevaisuuteen. Aina kun päätetään strategiasta, päättäjälle pitäisi esitellä vaihtoehtoja. Yleiskaavoitus sujuisi jouhevammin ja lopputulos olisi laajemmin hyväksyttävissä, jos valtuuston ja kansalaisten mielipide yleiskaavan suuriksi linjoiksi selvitettäisiin muutamien konkreettisten kaavoitusvaihtoehtojen avulla ennen yleiskaavoituksen aloittamista.
